Mirèio

Molempain alta silloin juuriäkisti murtuu oksa suuri.Vincènin kaulaan vajoaa Mirèio kirkaisten.Ja puusta pahoin murtuvastahe putoavat silloin vastasylikkäin maahan, kaksi lasta,ja niinkuin siskosvuode on sen ruoho pehmoinen.

»Mirèio, eihän koske teihin?»Ja tytön poskiin kalvenneihinhän katsoo. – »Sano, ethän häntä lyönyt, kurja puu?Sua madot syökööt voitokkaina,sua herras kauhistukoon aina,mi istutti sun perjantaina!»– Mirèio puhuu vavisten ja ääntään oudoksuu:

»Ei minuun sattunut, ei lainkaan.En tiedä, minkä tuskan sainkaan.Kuin lasta joskus kapaloissaan itku ahdistaa,niin multa murhe, jost’ en tiedä,pois näön, kuulon tahtoo viedä;en rinnan tykytystä siedä,ja lepoa ei hetkeksikään suonten kuohu saa.»

»On helle liian raskas teille –»– »Tytöille Craussa kasvaneillesen hehku on vain suloinen. Oi ei, ei siinä syy!Vaan miksi enää kiertelylläsua harhaan veisin keksityllä?Vincèn, Vincèn, sen tiedät kyllä!Sua rakastan!» – Ja ihmettelyyn ranta herkistyy,

sen vanhat pajut, nurmi hento,heleä ilma, tuulen lentounohtuu vienoon kuunteluun; on puro hiljennyt.»Te, prinsessa, niin kaunis, hellä,noin kuinka voitte leikitellä,ja kielellänne ylhäisellämua pilkata! Vois hämmästys mun maahan syöstä nyt!»

»En paratiisiin tahdo tulla,jos pilkata ois mieli mulla!Mua usko! Jos mua lemmi et, niin kuolemaanMirèio jalkoihisi vaipuu.Vaan jos et tahdo, että kaipuutään rinnan yksin sinuun taipuu,miks silmissäni, oi Vincèn, niin kaunis oletkaan!»

»Te vallattaret autuaiden,rannalla näiden tuskanmaidenjos ansaitsemme, kukkuroilleen verkot täyttäkää!Mut syntiselle joukollemme,mi täällä itkee, rukoilemme– oi valkokukat nummiemme –iäistä rauhaa sydämeen, mi järky ei, mi jää.»

Apua näin he pyysi sieltä,ja laulu poltti kaikkein mieltä.Mut silloin taivas pienelle, ken makas huumeissaan,soi elonhengähdyksen rintaan,ja ilo syttyi posken pintaan,kun vielä kerran kallehintaanmaan päällä katsoa hän sai, ken kohta jättäis maan.

»Sa mistä tulit? Rakas, varmaansen illan vielä muistat armaan,kun alle viiniköynnösten me jäimme, kahden vain.Sa virkoit, katsellen näin mua:jos raskas murhe kohtais sua,niin muista, tuska helpottuavoi kohta kappelissa Pyhäin Maariain.

Miks nyyhkytät noin katkerasti?Oi armas, sydämeeni astijos nähdä saisit, tajuaisit etten kuole, en.Suloinen riemu määrää vaillapoveni täyttää lähteen laillami yli tulvii. Autuaillajo mailla näen enkelien kuoron taivaisen.

Oi katso, taivaanrannan tieltähe kolme lähestyvät sieltäja hiljentyen illan hyrskyt purren eteen jää.Mua noutavat he! Ilmat hohtaa,ihana tuuli heitä johtaa,säteillen aallot purren kohtaa,ja taivaan linnut lennossansa heitä tervehtää.

Hyvästi! Tähtirannat väikkyy,ajaton aalto vie ja läikkyy.Kai tähtösen mä löydän, jolla rakastaavapaasti kaksi lasta saisi.Mi soi? – Kuin urut humajaisi –»Ja niinkuin uneen uinahtaisipään käänsi syvään huoaten hän pois ja maa jäi taa.