Poseidon (Uotila)

Meri, kauvas vyörivä, audersi;Ulapalla kiilui laiva,Jok’ oli mun kotihin vievä;Mut purjetuuli se puuttui,Ja ma istuin tyynenä vieläHiet’ äyräällä yksin.Luin laulua Odysseystä,Vanhaa, ikinuorta laulua,Jonka merikosteista lehdistäMua vastaan lauhana lenkäsJumaloiden henkiJa ihmiskunnan kevätJa Hellaan loistava taivas.

Jalo sydämmeni seuras uskollisestiLaerteen poikaa läpi harhain ja ahdingon;Hänen kanssaan istuin, suruisin mielin,Luo vierahan lieden,Missä ruhtinattaret purpuraa kehräsit;Hänt’ autoin pakohonJättien luolista, nymfien sylistä,Hänen keralla kestin Kimmerian yönJa myrskyt ja haaksirikot,Sanomatonta kurjuutta kärsien.

Huoaten virkoin: Sä paha Poseidon,Sun vihas on hirveä,Ja muakin kammottaaOma kotihin matkani.

Sanat tuskin lausuin,Niin hyrskyi meri,Ja vaahtolaineista nousMerijumalan kaislainen pää,Ja ivaten huusi hän:

«Elä pelkää, runosepponen!En tahdo vaarahan saattaaSun laivaparkaas,Enk’ elämääs rakasta huolestuttaaPerin pahasti keikuttamalla.Sillä sinua, seppo, en vihaa,Sin’ et runnellut räystästäkäänOle Priamon pyhästä linnasta,Et käyrtänyt karvaakaanPolyfemos poikani silmästä,Eik’ ole sua koskaan neuvoen suojellutÄlyn antaja Pallas Athene.»

Näin huusi PoseidonJa sukelsi merehen jälleen;Mut raa’alle merimieskokalleNauroivat vedessäAmfitrite, kalanaisen löntys,Ja Nereyn typerät tyttäret.