Vetehinen

Mut minäpä makasin reunalla laivan:Ja katselin, uinuvin silmin,Alas peiliselvään vetehen,Ja katselin syvää syvemmäs –Kunis syvällä meren pohjassaNäin aluksi utuista pilveä,Vaan vähitellen värikkäämpänäKirkonkupuja ja torneja,Ja perältä päivänkirkkaanaKokonaisen kaupungin,Vanhanaikuis-alankomaisen,Ja ihmisvilkkaan.Miettiviä miehiä, mustat kauhtanat,Valkeat kaularöyhykset, kultaketjut,Ja pitkät miekat, ja pitkät kasvot,Astuu poikitse touhuisen torinKohti korkeaportaista raatihuonetta,Missä kiviset keisarinkuvatVartioivat valtikoin, miekoin.Lähellä, pitkin huonerivejä,Alla peilikirkkaiden akkunainJa pyramiideiksi leikattujen lehmusten,Käyskelee silkkisihiseviä impiä,Soleat varret, kukkakasvotSiveästi suojassa mustain myssyjenJa kumpuavien kultakutrien.Nuoria miehiä, espanjalaisissa puvuissa,Ohi astuskelee nyökkien.Iäkkäitä rouvaksia,Ruskeissa, ammon-aikuisissa puvuissa,Kädessä virsikirja ja rukousnauha,Rientää, sipsovin askelin,Komeaan tuomiokirkkoon,Kutsuista kellonsoitonJa pauhaavan urkujen äänen.

Minut itse valtaa kaukaisen kaiunSalaperäinen väristys!Ääretön ikävä, suuri suruisuusHiipii mun sydämmeeni,Tuskin toipuneeseen sydämmeeni;Minust’ on kuin sen haavojaSulohuulet suutelis auki,Ja ne jälleen vuotais verta –Kuumia, punasia pisaroita,Jotka pitkään ja vitkaan putoilevatAlas vanhaan talohon, tuonneMerenpohjaisehen kaupunkiin,Vanhaan, korkeaharjaisehen taloon,Jok’ ihmisistä on ikäväntyhjä,Pait että alhaisen akkunan ääressäEräs immyt istuu,Käsi poskella,Kuin unhoitettu lapsiraukka –

Niin syvään, merisyvähän siisSä lymysit minultaLapsimaisesta oikusta,Etk’ enää kyennyt ylös,Vaan istuit vieraana vieraassa väessäVuossatojen verrat,Joll’aikaa minä, haikein mielin,Ha’in sinua halki maailman,Ja alati ha’in,Sa alati rakastettu,Sa kauan kateissa ollut,Sa lopulta löydetty –Ma olen sun löytänyt ja näen jälleenSun suloiset kasvosi,Nuo viisaat, uskolliset silmäs,Herttaisen hymyilysi –Enk’ enää koskaan sua jätä,Vaan tulen luoksesi alas,Ja avosylin syöksynAlas sydämmelles –

Mut oikeaan aikaan vieläMua tarttui jalkaan kapteini,Ja veti mun laivan reunalta,Ja huus, harmillisesti naurain:«Tohtori, piruko teitä?»