Jumala ja bajaderi

Mahadöh, maan herra, alasastui kerran kuudennen,tuta Tuomar’ itse halasilot, huolet ihmisten.Alentuu tääll’ asumahan,inehmo, kanss’ inehmoin,palkatakseen hyvän, pahan,itse kaikki kokee noin.Kun kulkunsa kaupungin kautta on tehnyt,sen katsonut korkeat, alhaiset nähnyt,hän illalla lähtee, eespäin käy.

Näkee portin luona neidon,luona taloin viimeisten,kadotetun, kauniin, keidon,immen maali-ihoisen:Terve, neitsyt! – Tyttö ehtiportahille: Tänne jää! –Ken sa olet? – Lemmen lehti,rakkauden on maja tää.Hän liikkuu, jo symbalit soittohon suori,hän läikkyy, hän väikkyy, on norja ja nuori,kukan taittaa ja tarjoo vieraalleen.

Viekoitellen kynnykselle,vilkkahasti sisään vie:Lampun-kirkas maja kelle,jos ei sulle, kohta lie.Väsynytkö? Liennän sultavaivat, jalkas virkistän.Mitä tahdot, saat sa multa,levon, riemun, leikinnän.Hän tuskat ne teeskellyt hoitavi. Hymyyjumalainen, mi riemuiten huomaa: lymyysydän sykkivä turmeluksessakin.

Ja hän vaatii töitä orjan,ilahtuvi tyttö vaan,taide-eljet immen sorjanmuuttuu luonnoks uudestaan.Katoo kullan päältä kuona,kukka heilii hedelmään:miss’ on kuuliaisuus luona,loitolla ei lempikään.Mut hänt’ yhä tutkien taivainen Hyvyys,hän, jolle on tuttuja korkeus, syvyys,nyt riemun ja tuskan ja kauheuden tuo.

Suukoin maaliposken peittää;tyttö vaivat rakkaudentuntee, säikkyy, empii, eittää,ensi kerran itkien;vaipuu jalon jalkain juureen,vuoks ei palkan, hekkuman,sulaa riutumukseen suureen,raukee syliin rakkahan.Ja niin yli vuotehen, huolitun lempeen,nyt huntunsa heittävi tumman ja hempeenyön hetkien karkelo kaunoinen.

Myöhään uupuin kisailulta,varhain nousten leikkimään,näkee tyttö, ett’ on kultakuollut hänen sylissään.Huutaa, mainii armastansa,eipä armas nousekaan;kohta liekkihautahansaruumis kylmä kannetaan.Hän kuulevi kuoleman laulut, jo valkeelyö lieskaan, hän raivoo, hän rientävi, halkeeväkijoukko: Ken oot? Mihin tunkeudut?

Parkuen hän sydänhuollapaarin luokse vaipuvi:Mieheni ma tahdon. Kuollatahdon kanssa mieheni.Katoaisko kaunis multa?Hälle soin, min muuten myön.Mun hän oli, oma, kulta,ah, vain yhden, kauniin yön!Papit laulaa: Me kannamme hautahan harmaat,unen myöhäisen nukkujat, kannamme armaatelon nuoret jo ennen kuin aavistavat.

Kuule pappeis opetusta:Ollut eihän miehes tää.Mitään sull’ ei velvoitusta,bajaderi hourupää!Yksin varjo ruumiin tiestäeroa ei kuollenkaan,vainen vaimo seuraa miestähiljaisehen tuonelaan.Torvi raikahda, soi pyhä vaitelo! Tulkaa,jumalaiset, ja suitsuttaen tulisulkaapois päivien kaune hän kannelkaa!

Kuuluu kuorolaulu; syttösydämessä armoton,käsin ojennetuin tyttösyöksyy kuumaan kuolohon.Jumal-sulho liekin keskennousee, kantaa päältä maantulisiivin tumman leskenilman kotiin korkeaan.Ilo on katuvaisista tarhoissa taivaan.Kuolemattomat astuvat kurjien vaivaan,käsin leimuvin luoksensa nostavat nuo.