Hjalmar Neiglick

Hänet eilispäivästä vielä nään,Miten seisoi hän rohkeasti,Niin valmisna mailmaa järjestämään,Pirun hännän ja gordisen solmun pään,Hän katkaisi reippahasti!Hän uljaana, päähän astiOis murtanut tien läpi hehkun ja jään.Vain kolmekymmentä iältäänJa taistellen intoisasti,Ei nähnyt vaikeaks mitäkään.– Ois pantu hän paarille lepäämäänVain Ranskan tricolor peitteenään,Jota Suomen kyynelet kasti.

Luon’ Olavinlinnan raunioin,Mihin saavuimme juhlailullen,Tulin poikana tuttavaks sullen.Kun elon tiellä ja kohtaloinTaas kättä nuorina löimme noin,Ilot, tuskat kanssasi jakaa voin,– Jos ei riidelty, niiksi tullen! –Yli paperikoppain ja laatikkoinPyhän Yrjänän lailla taistella koin,Lohikäärmeelle rintani alttiiks soin,Kritiikille kammotullen.Mut runomailmaani aukenevaanTeit tyynet tarkastusretkes vaan,Ja sa niin olit rakkahin mullen.

Sa vanha veikko, sa taidollasMun johdit tolalle mäistä,Kävit uljaasti kiinni, suistaissasRunohenkeä itsepäistä!Oi, kiitos vieläkin hautahasSun ystäväsiteistäs näistä!

Ma kevään muistan niin nuorekkaan,Ja siinä nään ylioppilaan,Mi ensi seppelet voitti.Jo kauniina päivänä painetaan,Eräs kiistakirja, mi leimullaanOmatekoiset areopaagit maanVain sellaisiks näyttää koitti.Miesmuistiin moista ei kuultukaan,Ett’ ylioppilas, poika vaan,Noin uljaasti ampuisi jousellaan,Niin ylös ja päätä pahkaan:Professorit, jotka turhuuttaanOli tuuleen kääntänyt kaapujaan,Nyt puhkui hartaina, harmissaan,Kun saivat poltetta nahkaan.

Kun eessä viel’ oli tutkinnot,Hän edut unhotti, suosiotJa koukoja oppineita,Ja taisteli puolesta totuuden,Ett’ oikein jäit ihan ihmeesen;– Hän katsoi mailmahan hymyillen,Ei koskaan kursaillut keitä!

Vaikk’ urhotyön teki nuorena tän,Pian olkahan lyönti jo suotiin,Ja jo paikan sai sekä palkan hän,Ja – areopaagiin tuotiin.Ne on miehen haihtuvat piirteet vain,Mi valiojoukkohon tutkijainTienraivaajaksi kuin luotiin.

Vain eespäin aina hän täytti,Jos julkisuudessa uljaana näinTai nuorisopiireissä kylmin päinHän kellonlyöntiä näytti.Oli intoa siinä, hehkua vaan,Ja voima ja kiihko kuin taika,Mi kiistoissa päivän ei uupunutkaan,Mi tuhlas ympäri aatteitaan,Min ain oli kiireinen aika.Ja jos sellaisna meille hän rakkaaks jäi,Vähin sortovaltijan elkeissäi,Myös niskasta meitä hän käytti,– Toki hienosti, kohteliaasti vain –Mut sittemmin muita selvemmin ainHän asians’ oikeaks näytti.

Eturinnan miehiä syntyjään,Hän kylläkin ennen yötäänOis varmaan voittanut paikan tään,Mut sortui hehkuunsa kiihkeään,Mi toimeen vei hänet myötään.Noin aattelematta itseäänHän kaatui keskellä työtäänJa kesken hankkeita noita,Kun siinä ponnisti, syöstessäänAlas vääriä jumaloita.

Niin, – uljasna, lämminnä vielä hän on,Kun muistelen muistoja noita,Niin valmis harmiin, ja harmiton,Sama ystävä tyynessä saariston,Tai käyden kaupungin kiihkohon.Ei, – häntä ei unhotus voita!Hänen hautaansa kantaa tahtoisinNyt outoja kiehkuroita,Mihin nuoruusaikojen muistelminMa kietoisin kukkastuoksuihinKuun kultia, hopeoitaJa uljaita unelmoita,Joit’ uinut, kun eessäs ihaninOn kevääs ja onnes ja toiveeskin.

Liet ankara, tuomita koita!Ma tuomitsen kaihojen kyynelin.