Ensimmäiset hetkeni

Kaikki elämä oli silloin kadonnut maasta,ja Lapin aurinko miltei sammunut.Revontulien vihreät ja rikinkeltaiset soihduthäipyivät jo kalveten tunturin huippujen taa,kun suuren tuskan jälkeenlepäsin vihdoin kalpean äitini rinnallaaamukuutamossa.

Äitini hymyili ja itki,ja minä vaistosin vainhänen lämpimien rintojensa tuoksunja imeydyin kiinni punaisiin päihin,ja niin valui pieneen ruumiiseenisurullista ja kaunista elämäävalkoisena, voimallisena maitona.

Eikä minussa ollut pelkoatuon lämpöisen rikkauden loppumisesta.Äitini rinnat olivat ehtymättömät kuin maa,joka yhä uudestaan antaa ravinnonmyriaadeille yksilöille.En myös tuntenut sääliänuorta äitiäni kohtaan,joka verellänsä oli ruokkinutja yhä ruokki minua.Minulla oli jumalainen oikeus olla julma,niinkuin kaikella versovalla elämällä on.