Aurinko ja kuu

Kun Luoja laati luomansa,Taivaan ja kaiken elon loi;Ne lemmestä sai alkunsa,Hän luoduilleen myös lemmen soi:Kaikillen, mitkä luotihinLoi Herra kullan, kumppanin.

Niin Aatami sai Eevansa,Niin kaikki luotiin kaksittain;Maa merestä sai kultansaJa tähdet loisti rinnakkain,Kuu kullakseen sai auringon,Joll’ ompi loisto verraton.

Ne hetken aikaa eleliNiin armaast’, onnellisesti;Aurinko kuulle hymyiliSulosti, uskollisesti.Vaan – kenpä tyytyy onneensaVaikk’ ois se suurin mailmassa?

Aurinko erään’ iltanaKun laskeusi levolle,Ja tähtijoukko ihanaNyt astui sinitaivaalle,Niin kuu jo jätti kultansa,Yön vietti tähtein tanssissa.

Kun aurinko taas aamullaKohotti kauniit kasvonsa,Hän huomasi nyt kauhullaPetoksen kurjan kultansa.Hän tuosta tuiki murehtuiJa kasvonsa noin punestui.

Ja usein aina vieläkinAurinko kasvons’ armahatKätkeepi pilvi-liepeisinJa kyyneleensä vuotavat.Mutt’ elons’ ei oo onnetonKun sydän puhdas, lämmin on.

Vaan kuu nyt öillä yksinäänJa kalveana kasvoiltaanMurehtii, katuu töitähänJa muille muistuttaapi vaan:”Näin yksin jääköön, vaaletkoonKen rakkaallens’ on uskoton.”