Kyttä

Ma ajan hiiden hirveä,niin villiä ja virmaa,mi lumiaavan äärellävapaana kiitäin kirmaa.

Nyt vasta löysin jäljet sen,kun kauvan noita hain ma,kun erämiehen murheidenkaikk’ kauhut tuta sain ma.

Kun ylivoimin taistelinja monta kertaa vaivuinja epäilystä kuuntelinja tuskan alle taivuin.

Nyt vasta löysin jäljet sen,ja vannon: niitä seuraan,vaikk’ kiini koskaan saisi enma pyhätöiden peuraa.

Yöt, päivät hiihdän jälkiäänja erämaata matkaan,ja kotihini kääntymäänmua ei saa jumalatkaan.

Näät päässä tien on kaikkeni,vaan tyhjä takanani;jos katsoisinkaan taakseni,niin ois se kuolemani.

Ma unta näin, kun nukkunutma olin nuotiolle:ol’ linna uljas kohonnutöiselle hongikolle.

Ja linnass’ istui neitonen,seessilmä, silkkitukka,laps laulujen ja leikkien,maan kaunokaisin kukka.

Ma olin köyhä laulaja,mi linnan neittä lempi,mut ritarilla korskallaol’ linnan immen hempi.

Ja kaiutellen kanneltainma lemmestäni lauloin,mut ihanaisna impi vainritariansa kauloi

ja mulle säälihymyn soija palkaks lantin antoi –ja asemies se immen, oi,häävuotehesen kantoi.

Ja häissä linnan neitosenja soturin ma soitin,mut silloin kerran viimeisenmyös kanneltani koitin.

Häät juotuaan näät rouvineenpois korska herra matkasja silloin kaiho kanteleenhiushienot kielet katkas

ja silloin loppui laulukinja loppui laulajakin,min haamu tielle syöstihinlaill’ luihun kulkurakin.

Ma näin jo sen, ma näin jo sen,näin unelmaini pyhänja eessä sielun silmiensen nään nyt yhä, yhä!

Ma kuljin kohti kukkulaa,min päällä päivä hohti,kun sinne erä-kulkijaahalk’ korven jäljet johti,

ja kun ma pääsin päälle sen,päin hiiden hirvi juoksija silmät tulta tuiskiense luontelihe luoksi.

Ma kohta jousta jännitinja kaarta koitin äkinja sydämeensä silmäsinja koitin tähdätäkin.

Mut yksi ainut katse senmun käteni jo nitoi,yks lieska silmäin syvienmun vangiks kohta sitoi.

Sen silmät suitsi salamaa,pyhintä pyhää tulta.Oi, niiden eessä kalpeaaon kuun ja päivän kulta.

Ja niiden eessä ihminenvain vapisee ja vaipuuja maahan kääntää katsehenja polvillensa taipuu.

Niin minäkin. Mut tovin vaanmua katsoi tuo ja – lähtikuin ukonnuoli radallaantai taivon lentotähti.

Ja keskell’ erämaata mataas ypö-yksin kuljin,mut jumalaisen kuvansama sydämeeni suljin.

Ja kera sen mä hiihtelenja iloitsen ja huolen,ja jos ma kaadun korpehen,niin kera sen ma kuolen.

Kun viima vinkuu, tuuli käyja lunta tulla tuiskii,maan yllä ilta hämärtäyja puista peikot kuiskii,

kun jäljet hukkuu hankehenja väsymys mun valtaa,niin näin mä silloin laulelenpois tunnon tuskan alta:

»Oon erämiesja luoja tiesma koska päätän retkenja tokko saanma koskonkaanelää sen suuren hetken,

kun hirvenion omani,on suuri saalis mulla,min vuoksi masain taistellaja tänne asti tulla.

Mut surren en,en huoatenma taita taipalettaja säästäenvain soittelenma kaihon kanteletta.

Oon erämiesja luoja ties,se tahdon myös ma ollaja työni tänvain pyhitänkuin mies ma taistelolla!»

Näin virttä vierrän, sävelinma sydänsurut suistanja toivonlapsen laulelminyön peikot pois ma puistan.

Alun on niin outo olla nyt,ett’ ihan ihmetyttää;ma tovin olen itkenytja nyt mua hymyilyttää.

Tää tunne suuren ilon ontai suuren surun enne.Saas nähdä, poika hongikon,ma minne tästä mennen.

Ma käynkö tuonen tuskihinja manan merta soudanvai jumalainko juhlihinma koito kohta joudan?

Vain kangastusta kaikkikoja haavehien harhaa? –Oi julma, kylmä kohtalo,kun veit sa multa parhaan!

Viel’ ihan äsken edessäinsen sorja varsi väikkyi,sen kaunokarva kimmeltäinkuin pehmyt laine läikkyi.

Ja tyhjä taas on erämaakuin vain se olla voipi.Taas erämiesi huoahtaaja yksin unelmoipi.

On eränkäyjän elämävain unta, unta, unta,sen onni valhe pettävä,sen suvi lunta, lunta.

Ja: sentään kaikki kaikessavain unet ovat hälle.Siis: kiitos, kiitos kaikesta,min soitte etsijälle!

Mua onni seuraa: eelläni,vaikk’ etähällä vielä,ma taas jo nään mun hirvenikuin utukuvan siellä.

Kuin päivä paistaa karva senhalk’ autereisen aamun.– Oi, ootko tähti toiveiden,vai lietkö vain sen haamu?

Kuin uhritulen kyventäsen tumma silmä syytää.– Oi, lietkö tuo, jot’ etsijä,mies erämaassa pyytää?

On kiire sillä, mulla myös.Voi, korven silkoselkää!Jo heitä pois tuo turha työsJa älä mua pelkää.

Ma saan sun kiinni kuitenkin;mut en ma sua surmaa.Sen sortaisinko verihin,mi elollansa hurmaa?!

En! – Etees panen pauloja,sun sidon silkkiköysinja koskematta kotiavien saalihin, min löysin.

Yönuotioiden unet luoniin monenmoiset haaveetja tulen tuike luokse tuoniin lopen oudot aaveet.

Ne ympärillä karkelee,ne kiertelee, ne kaartaa,mua ilkkuen ne katseleeja kaikkialta saartaa.

Viim’ yönäkin ma kummat näin,kun silmät kiini painui:mies lappalainen jäljissäinmun henkeäni vainui.

Hän, pakanakin, pyhintämun hirveäni pyysi –ja saadakseen mun tieltänsä,salassa nuolta syysi,

ett’ yksin herra erämaanhän, kurja, olla saisi,ja peuran rintaan peitsen vaanhän äkin upottaisi.

Hän kulki kuusten varjojaja petäjikköön lymyi,ja sieltä, kosto katseessa,hän väijyin mulle hymyi.

Mut vihdoin viimein huomasinma turman tuojan tokija silloin sielu syntisinmyös kuolemansa koki.

Ma piilouduin taakse puun,ja kun hän luokse ensi,niin vasamani kirottuunkuin koston nuoli lensi.

Ma kau’an tarkkaan tähtäsinja tähtäsin kuin petoja lumikääreliinoihinnäin kaatui kurja eto.

Kun heräsin, niin peloittimua vieläi unen uhka;mut huomenkoi myös heloittipäin nuotioni tuhkaa.

Me lennetään, me lennetään,kuin lemmon lentimillä,on huima kulku miehen tään,mutta nopsa myös on sillä.

Ei taakse katso kumpikaan,ei hetkeksikään herkee,vaan kiihdyttää vain kulkuaan.On aika kallis, kerkee.

Nyt kestä, kestä metsämiesja kuntos kaikki käytäja päähän asti hiihdä tiesja toivehesi täytä:

On saalis suuri, suuri niinkuin unelmaisi summa.Mut työläs saada saarroksiinon korven kuulu kumma.

Jo välimatka väheneeja lyhenee jo varmaan;niin lähellä jo kajaileenyt muoto metsän armaan.

Jo tovin päästä tavotanma salon sulosorjanja hellin sormin solmianma nopsajalan norjan.

Vaan – tyynny, tyynny tuntoni,oi, rinta, riemus salaa;näät, silmäpari peuraniviel’ uhman tulta palaa.

: Taas nään sen silmän vehreän: kuin hyrskyhelmen ikään,: ei hurmata mua enemmän: voi maailmassa mikään.

: Ken kerta katsoi kauneimpaan,: sen silmät huijentuivat,: sen silmät siinä ainiaan: kautt’ elämänsä uivat.

: Hän muust’ ei enää tiedäkään,: ei tunne muuta mitään,: hän maailmasta itseään: pois paenneena pitää.

: Kuin erämaa on maailma muu,: kun siihen silmät lainaa,: on kuollut kukka, kuollut puu,: jok’ ihminen kuin vainaa.

Nyt lentää silmu suopungin,niin että ilma vinkuu –se tokko kiertää kaunihinvai sivuitseko sinkuu?

Nyt onnen arpa heitetään.Saas nähdä, tokko voitanja kytken korven tähtipäänvai suottako ma koitan?

Ma vapisen ja vaalenenja silmät kiini uotan:ma onneani epäilenja silti siihen luotan!

Nyt erämaa sa kumarraja korpi kolkko köyrry,pääs, petäjikkö, taivutaja salo suuri nöyrry!

Mull’ on jo ihme erämaan,on hiiden hirvi ylpee,mi jumal-kauneudessaankuin kultamerta kylpee.

Työ tehty. Olen voittanut,mit’ toivoin elämässä,kun kaikki olen koittanutja määränpää on tässä.