Ojasta allikkoon

Mies painui Lännen maille,kun kotimaassajäi perhe leipää vaille.

Hän lähtiessä vastasai tietää, ettätaas odottaa sai lasta.

Jäi kolme pienokaistaja raskas vaimo,kun laiva lähti maista.

Kuut kului, viikot vieri,vaan varsin vaivoinnyt onnenpyörä kieri.

Suull’ enentynyt väkisai tuskin leipää;se yhä nälkää näki

ja särpimikseen uottise uutta päivääja miehensanaan luotti.

Ja liikenemän miesikai antoi; muttamin verran, herra tiesi.

Ja joskus penniäkäänei perhe saanut,kun hällä itselläkään

ei ollut mistä antaa,kun työttömänähän talsi mailmanrantaa.

Näin ilkkuin kohtaloidenhiuskarvan varaanjäi usein henki noiden.

Vaan sentään usko säilyija kurjuudenkinhalk’ auvon tähti päilyi.

Mut sitte saapui surmakuin varas yölläja haihtui toivon hurma.

Mies kaivoksensa kuolija perinnöksijäi huutavainen huoli.

Ei kolkompaa kuin Mana!Sen väki tiesi,kun saapui surusana.

Sen saatuansa, kehtoonnyt vaimo sortuija lapsen kanssa ehtoon

hän vaikeroi ja voihki,ja aamun tullenhän vielä siinä oihki.