Sonetteja

Jo iltakellon ääni kajahtaaja työstä palaa niukan palkan saajat;on paidat märät, hiki hajahtaaja jäykät ovat jäntereet ja raajat.

Taas sänkipaljaina on sarat laajat;on sirpill’ ollut paljo purtavaa.Maa alaston ja pystyrivit taajattaas tiukkaa kättentyötä todistaa.

Ja huomispäivä jälleen hiessä uidaan,kun varhain aamusta jo riihtä puidaan,ja päivät seuraavat ja viikot, kuut

Ja rikkaan aitta täyttyy kukkuralleen.Vaan palkan niukan suo hän uurtajalleen.Pui riihtä raataja, saa sadon muut.

Ah, milloin kaikki, jotka tietä soukkaa,tiet’ orjuuden nyt polkee läähättäin,sen kaiken raivaavat, mi heitä loukkaa,ja veljestuutein käyvät käsikkäin?

Ah, milloin, alistuvaa nää ei houkkaa,on ohi riisto, mahti riistäjäin;kyyt’ ihmisvainon ei, ei tuskan toukkaamaass’ enää ryömi kielin myrkykkäin?

Ah, epätoivon kauhuin kysyy: milloin?niin moni menehtynyt vaikertain,kun sama kahle kytkee aamuin illoin

ja sama ristiriita raivoo ain,vie elo uhrit tuhatpäisin pilloinja heikon iestä sietää voimakkain.