Kauhavan poika (1902)
Juna tuli Kauhavan asemallehihkuen, puhkuellen.Kauhavan poikia astui parvivaunuun huudahdellen.
Kaikk’ oli vahvoja niinkuin karhut,kaikk’ oli ryyppypäissä.Kaikki ne mellasti myrskyn lailla,yks oli ylimmäissä.
”En ole” – lauleli parhain poika –”kasvoilla kaunistettu,vaan olen voimalla, uljaalla luonnolla,riemulla reimastettu.
”Hei vaan! Laulaen –.” Vaunuun astuijunan kuljettaja,muistutti poikia vakavasti,ett’ olis riemulla raja.
”Hei vaan!” hoilasi parhain poika.”Kuuleeko laulua kukaan?Paljo on poikia, yks vain tohtiihuilata mielensä mukaan.
”Kuules” – kumppanit kuiskuttivat –kenties linnaan.” –”Hei, ylös lennätte! Sinne jos mennään,menkäämme uljahinnaan!”
”Huima mä olen, mut tahdon tullahuimaa huimemmaksi.Hei vaan! Henttuni hienonen kelpaahuimankin hoitajaksi.”
Huutajan vastassa vaunussa istuiäitinen nuori ja hellä,koitteli lastansa itkeväistävaalia, viihdytellä.
Laulusta lapsonen vain yhä kiihtyi,huuteli haikeasti,poissa jo oli junan kuljettaja,melu kävi raivoisasti.
Kuolevan kyyhkysen lailla äitikatsahti hurjimusta.Katseessa siin’ oli hellyyttä pyhää,hartainta rukousta.
Huima sen huomasi. Kuin olis pistonpuukosta rintaansa saanut,heittäysi nurkkaan hän istualle,melu oli vaiennut, laannut.
Kohta hän hiljaa ja horjahtamattatoiseen vaunuun astui. –Päättyikö päihtymys, mitä hän mietti? –Näin että silmänsä kastui.