Hämärän lapset

On syttynyt kaihojen kullatminun kansani kulmille,sydän syksyjen kyynelhelmetkäy tulvien poskille.

Sen päällä on kahlehet kalvaat,jotka kutoili kuoleman kyy,ja usein sen silmihin illoinyön kelmeys ilmestyy.

Ja mä kuulen sen nääntävän naurun,jota yön lapset ulvovat ain’,kun kuoleman kukkia nostaaelon routa mun kansahain.

Näin on kuin sydän jo jäätyis’käypi kammolla kalmistohon,oi kirottu rauha, mi tenho,sulla sairaaseen kansahan on.

Me kuoleman kielissä kalvaatme lemmimme rauhoja ain’,elon salamat sairaalle näyttäätuhon tulia syttävän vain.

Näin kipinät kiehtovat kaatuume rauhassa sammumme näin,vain rauhassa kuolema versooja sairaus hämäräin.

Oi kansani, hämärän lapsi,sun kummuillas muistelen noin;oli Ilkkaakin sinussa kerranmyös Lallista laulella voin.