Metsänlapsi

Elon polulla on pohjantuultakiiltää kyyneleistä ajanhanki,ihmislapsi, orpo ajansoillaajantuulen armoton on vanki.

Henki vapaa orjanvaattehista,sydän syksylöistä irti sentään,etsikäätte erämaasta majaa,muuten syksynsiemen teihin lentää.

Käykää rauhan raitametsän hämyyn,vannokaatte jättää elon melskeet,onnellinen se ken irti muistahedelmiksi hoitaa syömmen helskeet.

Voithan iskeä kuin seppo,taistella kuin Roomalaiset kerran,voithan koston tulimereen heittääkaikki, jotka polki sua kerran.

Voithan lyödä silmät sortajalta,vihamiehes’ viljat alas raastaa,voithan viettää verihäitä heille,jotka sulle tuskanviestit haastaa.

Rauhaton on rintas sulia sentään,muistot entisajan eteen kantaa,onnenlaps’ ken suurimmankinrikoksen unhoittaa ja anteeks’antaa.

Vihan veitset viiltävätsyvälti rintaa,koston kalvat janoovatkatkerinta hintaa.Verestyypi ihmisen silmänpalo jaloin,viha johtaa elämätä turmelevin valoin.

Sydämmistä syttyössovun päivä suuri,kansa, vaatteet levitä,nosta ruusuvuori.Anteeks’annon lippu liehuu, sopu, onni varttuu,ihmismieliin rauhankaipuu kasvamahan tarttuu.

Älkää naurako aattehille,joita syttävi rauhankaipuu,älkää ilkkuko ihmiselle,jolta povesta kostonnuotio haipuu.

Älkää pilkoin piirtäkö sitä,joka voi voittaa vaikeemman taiston,eihän se ihminen ansaitse ivaa,joka voi polkea omanvoiton vaiston.

Liehuttakaa lippua itsekkyyden haudalla –omanedun petospeitset puutuu,ihminen ylösnousee aurinkojen aikaan –rauhan lujuus luonnonlapseen luutuu.

Eivät ole pahoja ihmislapset,vaikka ne sortavat, raastavat toistaan,eivät ole sydäntä vailla he silti,vaikka polkevat onnen poies ko’istaan.

Eivät ole pahoja ihmislapset:heille on valhetta jäätynyt järkeen,heille on erehdystä, veikkonsa verta,liiaksi liittynyt peitsensä kärkeen.

Heillä on epäilystä ehtymätön määrä,nukkuvi sydän ja nukkuvi nuoruus,anteeks’annon aurinko, sovun kultakaste –niistä syntyy syksynlapsen sydämmehen suoruus.

Puute mursi isäni, anteeks’ heille,jotka hälle tuskat säkenöivät,anteeks’ heille, jotka äidin silmäänhyiset haavat löivät.

Muistelen siskoni synkeätä tietä,”Ainikin” nään siinä ankaran tarun,annan heille anteeksi, jotka kerran löivätsiskon sinisilmähän surun verhon karun.

Elo mua murteli, raasti ja riisti,unhotan tuskani, vihan tulen hukkaan,nostan uuden elämänianteeks’annon kukkaan.

Olen korvessa, rauhassa,poissa on riidat, kiistat, melu ja pauhu;täällä on vilpoisa, viileä olla,täällä on muistokin maailmasta kauhu.

Täällä on kuutamo kirkas, keskipäivä hellä,illat on ihanat, aamut on armaat,ei ole varjoa, ei ole sumua, routaa,ei ole päivän silmäluomet pilviset, harmaat.

Palvelen rauhaa, sydäntäni vaalin,sammal on siskoni, vaahtera veikko,korpi on kotini, haltijani heikko,rauhasta loin elolleni maalin. –

Kun olin maailmassa, kaihosinmä suurta kunniaa,mä mielin ajan purppur’istuimilleja kantaa arvonvaltikkaa.

Mä nauroin sydämmille sairahille,minusta pauhu oli terve vaan,minusta onni oli imarteluiltaja hurmauksenhuomen taivas maan.

Nyt haihtui jäiset erhetyksen kukat,uus’ maailma nyt syntyy silmissäin’,pien’ oma maailmani on se,– niin usein unhotamme sen me näin.

Taistelujen taljoilla,vallan valtapenkillä,emme muista itseämme,sykkivätä sydäntämme;ajelemme aaltojavihan valkoharjoja.

Siellä me havaitsemme:epäuskon esikkoja,luulottelun lumpeita,vainon vaivaisvarpuja.

Rauhan riemurannoilla,kokemuksen korvessaetsimme totuutta,itseämme, ihmistämme,sydäntämme sytytämme;– haihtuvat hetken hehkut harmaat.

Täällä voi kylvääkultakylvön syömmen,täällä voi rauhassa,korven tyynen helmassavaalia sen.

Melskehet maailmansiementä tuhlaa,harvoin siellä vietetähänelonkorjuujuhlaa.

Siemen maassa vaativiaurinkoa, kastetta lauhaa,siemen syömmen tahtovihiljaista hetkeä, rauhaa.

Täällä voi kylvää,täällä on kylliksi rauhaa,täällä on kevät, sydänkevät,sen helmassa helppo on, lauha.

Täällä voi lempiämetsäkukan puhtaan lailla,täällä voi Kaukona kulkeakanervikkomailla.

Maailman lapsienlempi on hento,se on hetken kukka,se on tähdenlento.

Maailman lapsiensilmät on harmaat,harvoin heillä sydämmeton ensilemmen armaat.

Rauhassa varttunutnaislemp’ on pyhä,– maailma jäytävisydämmiä yhä.

Astuu impi rannalla –kasvot on kalvaat,sydänkesän mennehenmuutenkin jo arvaat.

Maailman kanteleet kutsuvat, kutsuvat,maailman syli on sytykettä täynnä,harvoin se ehyenä elämässä elää,ken on sen helteessä kerrankin käynnä.

Nuoruus on tulta, kevätmieltä herkkää:kaipaus kasvaa, lemmen tuli tuiskuu,viettelys virnuu, nuori sydän syttyy,kaikkialla kiihkonhuivit huiskuu –.

Astuu impi rannalla,elonmeri mylvii,– kehno ei jää itämättä,kun sen kerran kylvi...

Korpien lapsetkun lemmessä palaa,silloin puhtausnuoruutta halaa.

Silloin on autuuttanuorien lempi,talvien luntakinpuhtoisempi.

Siin’ ei maailmansyttöjä, syitä,on vaan taivahanhymyilyitä.

Silloin on lempikuin pyhintä unta,siinä ei maailmanroutaa, ei lunta –.

Täällä voi unelmoida,ihanteissa elää,täällä niin kaunihistisydänsävel helää.

Katkeavat kahlivaisetkateen kääriliinat,murenevat maailmoidensorrot, vihat, piinat.

Korvessa on koti kauniin,tieteen, taiteen, soiton,korvessa vain rintaan herääsiemen aamunkoiton.

– Kaunis, hyvä, jalo kasvurauhassa se luotiin,sieltä sitten melskeen maillehelmi valmis tuotiin.

Ken on korven jumala,jyrisevä jouhiparta –?Ken on ilmojen isäntä,päämies päivien pyhien?

Missä asunto ankaran,koti kaiken katsovaisen,talo taitavan takojan?

Luonto on julkinen jumala,käskijämme, kuulijamme,armas neuvon antajamme.

Puhuvi ihmisen povessa,rakastavi rauhojammetoivon tapparan takovi.

Väsykää vihojen miehet,sotatorven toitottajat,kyllin kylvitte vihoja,sotamieltä soittelitteVäinön kansahan karuhun.

Hukkukaa särkevät sävelet,raatelitte rakkaan rinnan,poven pyhän polttelitteVäinön kansalta karulta.

Haihtukoon harmahat himonne:kulku kunnian kotihta,ylistyksen ylisille.

Muuten sorrumme soraksisotavirrett viidakoihin.

Vielä mailla näilläkannel kajahtaa,vielä Väinön kansasuurta aikaan saa,

kun se jättää liputajanmelskehen,astuu avomielinkouluun korpehen.

Vielä syttyy sillesieluun tuikkehet,ikipyhät loimut,kunnonkutehet,

kun se rauhaan rientää,heelmät kohoaa,itsetiedon kukatnostaa pohjan maa.

Meill’ paljon povessa onkorpienkultia,meill’ paljon tervettä onvielä rinnassa.

Meill’ kevättä mielessä onja rautaakin,meill’ laulun lahjo’a onja kuntoa kirkastakin.

Ne kypsäksi vaanme kasvatetaan.

Meill’ kerran kaikuvat nuokevätsävelehet,meill’ rinnassa silloin oniki-innostukset.

Lauloin korvesta –,se missä lie,sen tie,ken löytää sen –?

Se korpi kasvaa meidän ympärille,jäähyväiset kun suomme melskehille.Kun povi meille innoin uskottaa:rauhassa siemen täytyy kasvattaa.

Oi rauhaa, rauhaa, rauhaa – –ajalle ankaralle päivää lauhaa,povelle polttavalle rauhanviileys,niin alkaa Suomen suuri edistys.

Siks’ lauloin korvesta –.

Sävel heikkokauvaksi et kaiu,harva kuulee,sentään sinä raiu.

Ehkä jokuihmismieltä saa,tulee korpeen tänne,täältä rauhaa saa.

Täällä syttyy, palaa,nostaa itseään,poistaa rinnastansa,tunteen itsekkään.

Ihmiseksi nousee – –Suomi hyötyy taas,silloin kannel korventyytyväinen lienettähän laulelmaas’ –.