Muistikirjaasi

Sanojako, lauseitako sulle,heitelläkö höyheniä tuuleen?Piirrelläkö sanoin mit’ oot mulle –kirjain kalpee, sana hukkuu huuleen.

Tuli tulella vaan tunnetahan,veren kuohu veren ääntä kuulee,sydän sydäntä vain ymmärtääja huuli tajuaa vain huulen.

En tarjoo sanojain, vaan elämäin,en huuda hymyäin ja kerro kyyneltäin,poveeni poves’ painan, – kuulen,ja kaikki tunnen huulen kohdatessa huulen.

Veressän’ elää pyhä tuliyömme,sen autuus kuolon, elon yläpuolla;se toivehista runsaan rikas kuni nuoruusja yllä kaikkein muotojen kuin meri tuolla.

Sin’ oot laine vaahtorintatunteenmeren tulisen,tuntee sydän kaunehintasinut nähden valoss’ öittenlemmen kultakuutamon.

Sin’ oot laine vaahtorinta,tulen, tunteen lapsonen,ken sun huules’ huumeisintaimi silloin itselleen,se on nuori vanhanakin.

Sin’ oot laine vaahtorinta,hetkenlapsi hehkuinen,ken sun syömmes suloisintahyvänkieltä kuuli hetken,sulle hymyy ainiaan.

Sin’ oot laine vaahtorintatunteenmeren tulisen,ken sun katsees’ kalskehintapisaran sai syömmen haavaan,sulle itkee ainiaan.

Katson silmiis, kultavyönäkätes kiertää kaulain mua,huuli polttaa, sydän sykkää,joka suoni kutsuu, tykkää,– en vaan tunne kallis sua,pysyt mulle yhä yönä.

Olet hymy, kirkas, syvä,olet kyynel toisin hetkin,olet jäätä, olet tulta,illanitku, aamunkulta,yhtä hämär’ kaikin hetkin,tyttö häijy, tyttö hyvä.

Olet jotain, jot’ en ennennähnyt naisen lempyessä:jotain omaa, jotain pyhäähenkii joka sanas yhä,joka päivän, öitten mennenelää syömmein syvyydessä.

Olet nainen, elo sulleei oo sairas satu, usko,kuulet oman syömmes kieltä,noudat tunteen pyhäämieltä,jäätkö ijäks’ yöksi mulle,miks’ et ole aamurusko –?

Joutsen joella joiluessaankorkeella kantavi päänsä,kotka, ilmoja kulkiessaan,ylväsnä lempivi elämäänsä.Honka, jättiläisryhdissänsäniin itserakas on itsestänsä,meren tyynen ja myrskyn soitto,se itseensäluoton on kunniasoitto.

Tuuli, tunturin ylväs lapsise uhmaa elämän ilon ja murheen,kallio, vuossatojen tytärhautaa hymyhyn huolien turheen.Ollos sä ylpeä, ylväänä liikukylmänä kohtalon keinussa kiiku –maailman tuomio, lempi ja huolise sokeena syntyi ja sokeana kuoli.

Ilta tummuu,kaikki nukkuu,valvoo hiljaisuus,oi armas, kasvoillasi valvoonyt rauhan ihanuus.

Ilta tummuu,kaikki nukkuu,valvoo hiljaisuus,oi armas, poskipäilläs’ päilyysun tuntees’ tulisuus.

Ilta tummuu,kaikki nukkuu,valvoo hiljaisuus,oi armas, huulillasi hymyynyt lemmen jumaluus.

Ilta tummuu,kaikki nukkuu,valvoo hiljaisuus,oi armas, rinnassasi aukeenyt aamu, kevät uus’.

Sua voisin rakastaa,vaikk’ joka tekos’ oisi tikari,mi sydämmeeni pistäis,ja joka sanas’ mullemyrkkypikari.

Sua voisin rakastaa,vaikk’ joka hetki voisit pettää –ja oisit kavalampikäärmehettä.

Sua voisin rakastaa,vaikk’ pilkan, ivan saisin nuolet,ja vaikka sydänverenmulta veis’ ne huolet.

Sua voisin rakastaa,vaikk’ joka tekos’ oisi tikari,mi sydämmeeni pistäisja joka sanas’ mullemyrkkypikari.

Yöntyttö hiivi hellän luo,mi nukkuu päiväntöistä,hiljaan kuiski satu sydämmen,satu saatu toivon tähtilöistä:

”Tyttö oli, Taivas nimeltään,jota lempi nuorukainen Maa,heille hyvää kukat unelmoi,toivontuulet heille pyhää soi.

Tyttö oottaa yhä kultastaan,milloin saapuu armas onnelaan,tyttö itkee, kyynel noustessaanaina syttää tähden loistamaan.

Miks’ei nuorukainen armastaanriennä riemun vuotehelle ottamaan –?Mykkä tyttö peittää tunnettaan,rohkea ei sulho ilmi tunteitaan.”

Onnea sulta mä hiukan sainja surua runsain määrin,syyttäisinkö tai kiittäisinkö,siinä mä tekisin väärin.

Sä onnesta minulta onnen veit,sain surun, sen sain minä yksin,sen join minä kallihin huuliltakera kallihin kärsimyksin.

Kun mulle sun hymysi autuus on,on kallis myös lahjasi tämä,ja onni se kaatua kalliille onsyvän sortua synkistämänä.

Kerran silmäsi sulkeutui,punersi puhdas poski,huulille hohtoa ilmaantui,vaimeni rinnan koski.

Ääneti katsoin kauneuttas,kaukaa kaikua kuulin,kaukaa kaunista, – enkelienlauluksi armasta luulin.

Kukka on kaunein puhjetessaan,tertulla tuomikin voittaa,viljakin silloin pyhimmin soi,kun tähkienlaulua soittaa.

Nainen äitinä kaunein onkantaen kalliinta kukkaa,– oi sulje nuo silmäsi siiheksi ain’,älä äitiyshymyä hukkaa –.

Kevät kulkee, kuohuaa,saapuu syksyn sumut,keltalehdet lentää,tyynet hetket entää,sammuu nuoret nuotiot ja sumut.

Kesä kuihtuu, katoo,saapuu syksyn kelta,kesän valta siirtyy,päivä pilveen piirtyy,siipi kätkee kesän toivehelta.

Kellä kirkkain kesä,selkein syksy sillä,povessa kun päivä,sille syksyn häiväsaapuu kevehillä kyynelillä.

Syksyn jälkeen talvisaapuu, tyyni retki –siihen kauneintuulin,siihen hymyhuulinpäättyy toivon, keväänhetki.