Raatajalle

Sinä tunnet sen ajankun kirkko se kansaa puijasi, petti,ja maassamme hallitsi vain pajunetti;kun orjuuttajan:ol’ maassamme käskijän herraus, valta,kun kaikui sorretun huokaus vainojen alta,se tummaa ol’ yötäkun kuljimme yökköjen myötä.

Sinä muistat ne surut:kun nälkä se elossa ryskyen riehui,kun alhaiset vietit ne kansassa kiehui;ol’ oikeata jälellä murut:kun pettous etujen kukkia kantoi,kun ruoskat ne kansalle lakia antoi,se aika ol’ mustatäynnänsä sortumusta.

Sinä muistat ne hetket:kun kaduilla vaikersi nälissä montanaista ja miestä niin kurjaa ja onnetonta;sinä muistat ne retket:kun kontaten kahleissa orjana kuljit,ja syämmesi kaipuut sä armotta suljit,ja sammutit sen,tuon loimuen ikuisen.

Sinä näit sen aamun:kun päivien valta se elossa ryski,kun oikean voimat ne suurina jyskikun kauhujen haamun:te puistitte elosta synkkeän, pahan,ja mursitte kruunust herroilta rahan,se hetki ol’ suurikun kohosi heikkojen muuri.

Sinä tajua siis:on sinussa elämän korkea mahti,on sinussa oikeaa voittava vahti,sinä sydämmiis:sinä selvin kirjaimin kirjoita tääett’et sinä elämään orjaksi jää;vaan vaadit kuin miesett’ vapaa on ties.

Nouse, nouse sä ylväs;niin kansasi oikea valtahan käypi,ja taivaalle kevätkin ennättäypinouse, kansani pylväs,ei silloin heikkojen valitus raijuja sorretun huokaus synkkänä kaiju,vaan valta on kansankun poissa on ansa.

Nouse, nouse sä jalosä elämän korkea, puhtahin valta,sä nouse kuin kevätkin talvien alta;sä huomenten valo,sun kanssasi vapaus nousevi voimaan,saa onnen ja riemujen harppuset soimaanse kevähän vallanluo touhuilla hallan.