Syksy (Uotinen)

Syksyn kelta orhimaita ravaa,halla sydämmensäauki avaa.

Keltalehdet lentää,maille putoo,sumun tyttö soihinverkot kutoo.

Sinikukka nukkuuhellään uneen,kukkasparvet vaipuuunhon lumeen.

Lammin laine herpoo,rauhaan nukkuu,keltamereen luonnonvehryys hukkuu.

Lintuin riemu laulumailla lakkaa,syksytuuli nurkkiinkylmää hakkaa.

Syksy sulkee luonnonkylmään syliin,talven tytöt astuukelta kyliin.

Kyynel kantelollahiljaan soittaa,rinnan kevään särkee,syksyks’ voittaa.

Soittaa kyynel laulun,virren tumman,syttää sydämellesurun summan.

Ihmissydän syksynvaltaan taipuu,toivon valkokukkakaatuu, vaipuu.

Syksy sydämmissä,luonnon yli,kaikkialla aukeekelta syli.

Valitusta soipipohjan tuuli,poskeen painuu kylmäsyksyn huuli.

Syksyn karkelossa,kansa huhuu,näinpä meille aikaankarana puhuu:

”Elon syksy sulla,pohjan kansa,tuoni sulle soittaakanneltansa.

Kesä hukkui sulta,syömmes jäätyi,elon onni sultapoies häätyi.

Pohjan syksy loppu-maton tässä,pohjan kesää ei ooelämässä.”

– Syksyn kelta orhimaita ravaa,halla sydämmensäauki avaa.

Itke pohjan kansasyksys eessä,tuoni sointuu jokasäveleessä.

Itke kansa pohjanaikas iltaa,kapsain kulku kulkeetuonen siltaa.

Katso syksyn keltakatsehista kansaa,kun se horjuin kulkee tuoni polkuansa

Vanhus tuossa.

Eli päivän irstan hekumassa,konttaa rauhatonna iltatunteinansa.

Katse kalvas haastaa:

”Sytyin aina loimuun, paloon,nautinto ja hekuma mis eli,innostusta tuntenut en hyvään, jaloon,”ihanteilta” vaan ne soinnahteli.

Oma onni, hetken riemu,huumauksen hellä syli,sinne tieni kulki ”kaiken” yli.Omaan iloon, mis’ ei rintakyynelviljaa niitä,sinne matka aina.Käyköön kulku lokahista tietä,taikka päivän rataa,huoli siitä.

Petosko, vai suora tahto,vastoin sydäntä ja mieltäsiit’ ei huolta.Syömmet sortukohot,juoskoon kyynel,portahiksi joukot kaatukoot.

Onneen kulkuonnen valkoisihin kyliin,jokahinen itse itseänsä vieköön!

Siinä elon määrä oli,siinä loimut,jotka syömmen syksy-yössä paloi.

Mikä tulos?

Rampa ajan raunioilla,jylhä hautamerkki lienen,joka elon tumman kulun tienen.”

Katso naista.

Kalpea kuin pohjan taivas syksyilloinhallan tuhotöitä ennustain,kalpea kuin syksyn kelta kukkaoottain talven viiman viime suutelua.

Missä pohjan nainen kirkas katse,nainen jonka katse syvää siintää,poskipäillä päivän rusokukat,laulain aamulauluansa.

Aamulauluansa, jossa:ylistys puhtauden, hyvän,jalon, kauneudenylinnä kaikuu?

Mis’ on se nainen?

Se kuoli. Pohjan halla mursi,sen sielun ajan routa tursi.Sen hautamerkkinä vaan kukat kalpeat,nää liikkuuja tuonen poikain polvillane kiikkuu.

Ei pyrkimystä päivään,mutta yöhön,ei harrastusta työhön.

Ei innostusta eespäin,ei etsimystä,mutta himot, nautinto ja alhas.

Sen alttarilla uhraa,viirusilmin hän kuolon tanssiansa tanssii.

Sen alttarilla uhraa:uhraa onnen kansan,teoin repii rikki äidin sydämen,ja äidin silmään kyynel kosket nostaa.

Silmissä syksyn kalvas sumu;kasvoilla kalpeuden kaaret.

Kas siinä pohjan nainen,tuo keltakukka,sortumuksen syksykalliolla.

Katso nuorukaista.

Mis’ on se nuoruus, elämä ja kevät,mi nuorukaisen olemukseen liittyy?

Tuon sydän harmaa on jo syntymässäänja syksyn keltalehdet loistaa poskipäillä.

Se konttaa siipirikkonaja heikkous sen joka työstä hohtaa.

Tää onko kevättä:kun syksyn kelta kevään kukkasissaja roudan valtaa aurinko ei poista;kun hallan houreet luonnon aitan täyttääja jäiset kahleet kaikkialle lankee?

Tää onko nuoruutta:kun nuoret väsymystä teoin täällä laulaa,kun omin jaloin kulkea ei tohdi,vain märehtii ja konttaa niinkuin rampa,mi ilman sauvoja ei paikaltansa pääse?

Tää onko nuoruutta:kun ylöspäin ei katsehet nyt nouse,ei sydäntä, ei järjen selvää tulta,ei miestä kanteleen, ei innon,ei rakkautta, vihaa,vaan sairas katse,väsymyksen valju leimaja tyytymys ja lepo?

Se onko nuoruutta?

Ei.

Katso ryhditöntä orjalaumaaja ohdakkeita, ajan tanterella.Katso pohjan kevät takatalvena nyt liikkuu.Katso nuoruus vanhan väsymystä hourii.

Mis’ on se ylväs nuoruus,mis’ on kevät kansa kirkas:mi kirvehensä iski Suomen saloon,mi suurin tuntein astui korven taloon?Mi katse korkealla kulkija sieluun suuren kevään sulki;mi työstä hedelmiä loija suurta päivää maalle unelmoi?

Mis’ on se nuoruus,mi ei jäänyt vainon mereen,elämän eestä ponnisteli viime vereen?

Sen ajan kahleet kammioihin sulki,sen päälle aika orjavaipan kutoi,sen siivet kirkon mahti runnistelija sieluun ajan myrkkykäärme pisti.

Nyt siipirikot räpyttelee maita,on suussa kapulat,ja otsat orjuutta jo julistaapi.

Siinä pohjan nuoruus,kansan kevät, toive –.

– Näin on keltakatsehista kansakun se kulkee kyynelpolkuansa.

Suuren syksyn synkkä kelta sylieessä uhkaavana aukee,tuonen maille pohjan kansasyksyn orjana jo raukka raukee.

Kansani kallihinsyksyjen vanki,kerran on sulavasyömmesi hanki.Vielä sun kevääsi saapua voipi,vielä sun huomen laulusi soipi.Vallasta syksynsä vapaaksi saat,vielä sun päiväson kunniakkaat.

Kansani kallihinsyksyjen vanki,rintaasi nuoruutta,kevättä hanki.Tulevi kevät ja riemujen aika,kun herääpi sielussas elämän taika.Lapsesi kerrantaas keväänä käy,ja elosi taivaatei pilveä näy.

Kansani kallihinsyksysi voita,elämän uskoahankkia koita.Pyrkimys kevääseen, voittohon johtaa,taistelo onnen helmistä hohtaa.Yhteisonneatyösi kun tähtää,päivähän päinsinun kulkevan nähdään.

Kansani kallihinpuhtaita teitä,onnehen kutsuvielämä meitä.Kukin jos omasta onnesta haastaa,yhteisen onnen se alas ain raastaa.Yhteisonnehentyömme kun ryntää,onnen vaotse maahamme kyntää.

Kansani kallihinpuhtaaksi mieli,puhtaasta syömmestakerto’os kieli.Vanhus, sä elämän oppias näytä,nainen, sä naisena itsesi käytä.Nuoriso nuoruuttatöihisi saa,nuoruus se nostaa,se velvottaa.

Kansani kallihinkiistasi heitä,veljesriitojenarvet jo peitä.Rohkea nousta ja rohkene lentää,taistelon kautta se onni vaan entää.Pyrkimys selvänäsuurehen, jaloon,silloin et surkastuhimojen paloon.

Kansani kallihinonni on työssä,kun ei sit orjanakontata yössä.Kukin kun toimensa itse jo muistaa,tarvis ei toisia orjiksi suistaa.Terveeksi aatosja taitohon käsi,olkoon oikeuskäskijäsi.

Kansani kallihinaika on nousta,Tuonetar nostaajo turmansa jousta.Meillä on voimaa ja suurta me saammeja meidän on luotava onnehen maamme.Salamaääninjo ympäri raikaa:heräjä kansaja tunteos aikaa.

Kansani kallihinkevät on määrä,sinne kun riennätniin väistyvi väärä.Yhteisonnessa onni on sunkin,pyrkimys siihen nyt olkohon kunkin.Valkeita teitämis’ oikeus ohjaa,jos kuljemme täällä,on työllämme pohjaa.

Kansani kallihinsyksysi heitä,aika jo selvästikutsuvi meitä.Elämän kevät, on tarkotus työmme,siellä on haihtuva syksy ja yömme.Kuulkosi kutsuapohjolan kansa,murtaos kahlivasyksyjen ansa.