Suomen sepoille

Sep’ on seppo Ilmarinen,veli vanhan Wäinämöisen,joka ensin pajan laati,pajan laati, ahjon laittoisekä lietsimet latasitällä maalla mairehella,Suomen niemellä hyvällä,yhtenä kesäisnä yönä,kahden kallion välihin.– Päivän laati lietsimiä,toisen ahjoa asetti,päivänä jo kolmantenaalkoi rautoa takoaahjolla, alasimella,vasaroilla, valkkamilla.Kun on lietsoi liehautti,säikkyi hiilet säkenihin.Kun on lyödä lynnähytti,kalke kuului kuun tupihin,sieltä pilvihin samosi,laski sitte lainehille.Aallot loiskui luotoloihin,kallioihin kaljahutti,jotta kuuli kaikki kansakumua ylen kovoapirtissä istuessansa.

Kuulusteli kummaksensakansa Wäinön, arvelevi,aattelevi,mik’ on kamu kankahalla,mikä mätkinä mäessä,ritinä risukasassa.Onko turma maille tullut,vaiko pensahat palaviKalevalan kankahilla,Suomen suuressa salossa?

Tuota tuossa mietitähän,katsotahan, kuunnellahan:on niin kummasti kumuaa,helskyttää niin heleästi,kun on paasia paloisi,särkisi kivisiruja – –Kunnoton kulopaloksisauhu, pieni saunaksikin,säkenet ylen sakeat – –

Totta tiesi tehtäväksiKalevalan urho kansaSuomen suuressa salossakun niin outo ääni soipikuusikosta, kumahteleelentäin lehtojen ylitse,kankainen kainaloitse,täyttää vuoret, täyttää laaksot,soipi niin ylen somasti.

Kokoontui pajan ovellekansa kaikki, pienet, suuret,ihmettä imehtimähän;ei oo turma maille tullut,eikä kuolema kohannut,kotus vain on kankahalla,kaunis pirtti kuusikossa;nurkassa tuli tuhisi,peurannahka puhalteli.

Itse seppo Ilmarinenseisovi selin tulehen,takoa taputtelevirautoa tuli-punaista.Käänteleikse, katseleikse,siitäpä hyvä tulevi,koituvi ylen ihana.Takoi päivän taputteli,heilutti hiki otsassa,tunsi hyvän tehnehensä,parahan osannehensa,jost’ on ilo ihmisillälauha ihmislapsosilla.

Silloin Wäinön kansa näkitaivaankannen päänsä päällätäynnä tähtiä, tuhansin,päivyt tähtien kesellä.Päivyt paistoi pirttilöihinkuu niin kauniisti kumotti,jott’ ei moista ennen nähtynäillä mailla mairehilla,Wäinölän kivi ahoilla.

Jo pian paja kohosi,yksi siellä, toinen täällä,pitkin Wäinölän kyliä,kun on taito tarkattihin,huomattiin ikihyväksi.Raataa niissä rakettikinmiesten miekoiksi hyviksi,tehtihin työkaluiksi,joilla maata muokattihin,kannot irti kiskottihin,maita pelloks pengottihin.Siitä kasvoi kaunis viljaonneksi kovaosaisenkansan, paljo kärsinehen.

Siitä jatkoi esi-isättyötä, jonka Ilmarinenoli kerran alkanunna.

Suomen kansa siitä varttui,väestä ylen vähästä,kun on voimin työtä väänsi,Luojahansa luottain ainakulki tietä viitottua.

Siitä kansan onni koitui.Tiesi tielle tullehensa,oikeaan osannehensa,jott’ei kadu kulkuansasinä ilmoisna ikänä.Niitä toivonsa heräsiuuden Sammon saamiseksi,jost’ on ilo ihmisillä,lauha Suomen lapsosilla.

Kauvan kulki kansa Wäinölänpimeätä korpipolkuaan,kauvan kesti, kesti kytienahjo, ennen kuin sai hehkumaan.Sammunut ei sentään tuli,kohta liekkihin se leimahtaa.

Räytyneeks jo luuli Kalevantulen maailma ja kulttuuri,siks’ kun nähdä saivat, Pohjolantaivas miten tulta hulmuvi;leimuun sai sen itä tuuli,kansan sydämeen kun puhalsi.

Siksi sepot, työhön joutukaa,yksin mielin valon ahjon luo!Hiili sydänmaille kantakaa,kortes, seppo, yhteistyöhön tuo;yksimielisyys on voimaa,sillä vuoriakin siirtää voi!

Uusi ahjo, keskeen syvienrivien te, sepot, laittakaa,ja mitä kansan kallehinta onsota-aseiksi se takokaa;aseiks’ totuuden ja valon,vaan ei välineiksi verityön!

Kas, sitte, veikot, tuhansin kun ahjot hulmuaa,ja tuhansista tulista säkenet suihkuaa,niin silloin maailma nähdä saa, mit’ tämä kansa voi,kun helkytykset seppojen korvesta Suomen soi!

Jos muut jo silloin väsynyt, on meillä kuntoa,me maailmalle näytamme Suomemme sointuja,ja kansat sivistyksensä näkevät vanhenneen,ja uuden valon vartijaks’ Pohjolan astuneen.

Ja silloin maailman huomion saa Hakkapeliitat,kuin muinoin, jolloin verisin miekoin he sotivat;vaan silloin joukko toinen on ja toiset toivehet,ei johda meitä sotaisuus, vaan uudet aattehet.

Tää kansa pieni, köyhä on, vaan siihen luottakaa,ett’ tarmo, yksimielisyys voi kaikki toimittaa;sen näytti Kreikka aikoinaan ja kansa Karttaagon,mit’ valo, yksimielisyys ja tarmo kansan on.

Nyt meitä, veikot, innostaa maan suuret toivehet,kansamme valo, vapaus, ei kalvat veriset.Ei meitä idän irnusäät voi lyödä, masentaa,me saamme toivon touosta satoa odottaa.

Se toivon touko kukassaan jo meillä kukoistaa,ja valon viljavainio satoa ennustaa,vain lisää työhön tarvitaan, väkeä toukohon,me toivon toukopellolle! se tehtävämme on!

Ja sepot uudet takovat kansalle asehet,joill’ miehissä me katkotaan kansamme kahlehet!Kun näin me voimin työnnetään, niin aika pian onjo käydä viljaa korjaamaan toivomme toukohon!