Kytö-Heikki

Mökissänsä Heikki KytöAsui kylän syrjämailla.Hartaast’ tutki »Luteerustaan».Muuten lahjakkuutta vailla.

Mutta sydämessä hälläHehkui lämmin lapsen-usko,Kirkastaen kasvojaan kuinVuoren rintaa illan rusko.

Nuoruutensa vuodet oliSyntivuoteella hän maannut,Vasta vanhana ol’ lampaanHyväpaimen kiinni saanut.

Pääsi uskoon, lohdun löysi,Tyhjäks’ vanhat työnsä vertas:Iloisna ja reippahastiKääntymystään muille kertas.

Herran teistä puhuttaissaKeikkui keppi, heilui hapsi.Ilo täyttää sielun syystä:Hän on Herran armolapsi.

Kulkee sanaa kuulemassa:Joka eloss’ on, se janoo.Usein kesken puheen lausuu:»Niin se Luteeruskin sanoo.»

Joskus voitti kiivas luonto,Syrjään Herran tieltä veti,Suuttui, syytti vaimoansa,Mutta anteeks’ pyys jo heti.

Polvistui niin Herran eteen,Itki, huokas, valitteli.Näin hän lankeillen ja noustenPitkään ikään uskoss’ eli.

Ilot, toiveet, murheet, vaivatKaikki kantoi Herran eteen,Uppoutuen mereen armonNiinkuin lapsi kasteen veteen.

Senkin toivon rukoillessaanKantoi Herralleen hän luottain,»Ettei kauvan sairastaisiIhmisille vaivaa tuottain.»

Täänkin pyynnön Isä kuuliAivan tarkoilleen sen täyttäin,Vielä kuolemankin hetkenEdeltäpäin hälle näyttäin.

Viikon pari hyvästilläKulki ennen kuolemaansa,Kertoillen: »jo taivaan IsäKorjaa vanhan kunniaansa.»

Varhain vielä muuan aamuNaapuriin käy kiiruhulla,Lausui: »hyvästi nyt jääkää,Nyt on lähtö eessä mulla.»

Päivä joutui, ehtoo ehti,Mailla liikkui kuolon halla:Herra otti luokseen lapsenPuhtaaks’ pestyn Golgatalla.

Vilpitön ja nöyrä usko:Siitä voimansa sai vainaa,Uskosta, mi työt’ on HerranEikä kuollutt’ ihmislainaa.