Lena

Miestänsä, perheen ruokkijaa,Laps’ sylissänsä vaimo vuotti.– Sa turhaan, turhaan vuottelet!Petturin kuula surman tuotti.

Hän kaatui, vaan ei yksin, ei:Murheisin katsein, veririnnoinVierellään vanhin poikas sunSai surman, puhuessaan innoin.

Työveikot heitä ympäröi;On kumpu synkkä noussut maasta.Se kumpu kätkee murhatut,Joit’ ei nyt herrain hurtat raasta.

Vaan päivä kirkas kimmeltää!Oi, veljet! Kirot päällään kantaa,Ken tämän päivän unhoittaa,Ken tämän veren anteeks antaa.