Varjojen saari

Kun ilta on armas ja suurena kuu,Ja tyyni jo laskevi veille,Sinut purteeni saan, ja se ajautuuPäin saarta, mi viittovi meille.Se meitä jo vuottavi viitoineen,Min varjoissa oikut ilkkuu,Mut rastas laulavi siimekseen,Ja varjoista tähdet vilkkuu.

Mut sentään, jos varjoja kammoksuinEt kuule helkettä rastaan,Niin airoin ma lepään ja viihtävin suinSua painan ma rintaani vastaan.Ei vuottava saaremme kauhuja tuo,Sa vain sitä säikyt vielä,Siell’ onni hiljaisin silmuja luo,Ja kotimme meillä on siellä.

Mitä mailma ja kitsas jumala senVei orvoilta rakkahilta,Sen saamme suomana siimesten,Miss’ arkana viipyy ilta.Sydän jaloin ja kainoisin onni jääPois räikeistä riemuista arkaan: –Vain rahvaan ne turuille kiidättääJa purppuran, laakerin varkaan!

Mitä pelkäät, laps, – tule maihin näin!Ne on tuttuja, varjojen häivät,Ja ne nyökkivät meille suopein päin,Kun mailman aavikot jäivät.On tyyni, jo yökin jo unelmoi,On varjoissa äänetön tenho,Kun keväällä värjyvät murheemme toiJo varjojen saareen venho.

Halu meillä on varjojen saarehen,Se meidän yhtyä antaaMaill’ unhon tähtien tuikkesen,Ja henkäyksemme se kantaaYön tuoksuhun, kukkien kasteesen,Kunis haivumme tyhjiin sen rantaan.Tääll’, lapsi, kun kuolemme hymyillen,Ei peitytä aavikon santaan.