Kaupunki

Jo kertyipä herroja daamejayli kaunosen kansakunnanja liittivät kunnaan kohdallaniin näppäriin ansakunnan.

Se ansakunta hallitsi –nimi sen oli »hyvälistö.»Se toinen muureja rakensi –nimi sen oli köyhälistö.

Se ansakunta kylläinenunen puutteessa ähkyi öitä.Se toinen uhkalla nälkäisenyli voimainsa raatoi töitä. –

Elo kaupungin on kuin kummullaois turve irti luotuja ylle vihreetä nurmeaylenympäri käättynä tuotu.

Alapuolella nurmikko kellastuuja turpeessa auhtuu ja kuivaa.Ne kumpikin korsii ja surkastuuelononnea voihkivat nuivaa.

Ken turpeen kääntäisi paikoilleen;kedon taasenkin tasoittaisi?Oi, silloin kasvuun vihreeseen,koko nurmikko taasen saisi. –

On laaksonen laidalla kaupungin,ja se kukkivi vehmakasti.Sen lehvien verhosta viittaileesulo Luonnotar houkuttavasti.

Se äiti se kutsuvi lapsiaanikivihreille helmoillensa.Se alttiisti, auliisti tarjoaasulorunsaimmat antimensa.

Sen hellässä helmassa lohdun saisse auhtunut ansakunta,ja siellä vaivansa vaimentaisse kärsivä kansakunta.

Oi, nouskaa te köyhät ja kulkekaasulo äitiä lähemmäksi!Hän polttavan otsanne tuulettaaniin vilposen viileäksi.

Ja nouskaa te kylmät sortajatkin,hyvän äitinne helmaan tulkaa!Hän hiipovi jäisiin rintoihinikilämmintä lemmensulkaa.