Taaton neuvo

Niin hiljaa illan henki soi,Se vaivojansa vaikeroi,Huokailee huoliansa.

Tuo utuvirsi ikuinen,Tuttuni sulosointuinenTaas uus on – uudestansa.

Se soittaa rintaan mennehenNiin pyhän muiston muinaisenTaattoni tanhuilta. –

Se oli ilta sunnuntain,Ma istuskelin kaihoissainRannoilla kotosilla.

Mun oli lähtö maailmaanSen kiertoteitä kulkemaan,Siks’ kaihostui mun rinta.

Niin siinä tunnin, toisenkinMa istuin. – Vanhan taatonkinNäin luoksein tulevaksi.

Hän hiljaa astui, arvellen,Kuin takaperin aikoen,Vaan tuli luokse asti.

Hän lausui – ääni hiljalleenVärähti, kuulin selvälleen –Hän lausui lauhkeasti:

”No, miltä tuntuu; erotaPois pienen kodin suojastaLaajoille aavikoille?” –

”Tok’ oisin täällä mielelläin,Jos ei ois pakko lähteäinMaailman matkateille.”

Niin virkin, katseen vanhukseenLoin, näinpä suuren kyyneleenPoskella ryppyisellä.

Kuin kaunihilta näyttikäänTuo vanhus sarkaliivissäänJa kyynel poskuella!

Niin hiljaa huokui kuusonenSuruista virttä laulellen –Ja taatto lausui mulle:

”Oot nuori, tahdot maailmaanSen kuohukoita tuntemaan,En siitä sua moiti.

Niin, koita, poika, koita vaan!On tietää hyvä hyrskyt maan,Kun ei vaan niihin sorru.”

Niin lausui hän ja maailmaanMä läksin sitten matkaamaanPois taattovanhan luota.

Ma jouduin elon kuohuihin,Tuon illan pian unhotin,Purjehdin karikossa.

Vaan nyt ma taaton kyyneleenJa neuvon muistan uudelleen,Nyt vasta vaaluvoissa.

Mi onni oisi ollutkaan,Jos unhottanut milloinkaan,Sit’ ois en aavikoissa!