Merelle (Uotinen)

Vaari kertoi vakavana,kun mä lasna olin,huoletonta lapsuusajankukkakenttää polin,kuinka lahden valkolaineenlauluun liittyy isäin maineenkultakirkas muistonsoitto,yöstä käy kuin aamunkoitto,syttää tulen sydämmeen,nostaa kiitoskukkaseen.

Kertoi, kuinka kuohuloissa,joita aina kuulen,haastaa ääni kokemuksenlailla pyhäntuulen,soittaa, sointuu, syttää paloon,silmän saattaa tähtivaloon,elonöihin tulen kirkkaanluo se, viisahasti virkkaa:meren lailla joka valvoosiltä päivät pilvet palvoo.

Lemmi merta rannatonta,henkesi on vapaa,anna henkes’ hehkuellamerenaallon tapaa,henki, tuli loputonrajattoman lahja on,riehuva kuin laine meren,tuuli tunteen, tuuli veren,sammuu hetkeks’, noustakseenkirkkaampana uudelleen.

Kun mä istun rannallaaaltoin laulaessa,taikka tyynen tuvillaillan joutuessa,hukkuu mieli hämärään,meren syliin syttävään,astuu outo rintahan,vanki olen mahtavan,merenmahdin orja vaan,liityn alkuun ankaraan.

Silloin meren sylistäkuulen soiton syvän,silloin merenmahtavantunnen ilmestyvän,haastaa meri lapselleen,pisaralle pienelleenkielin koskevaisin, kuuminsanoin selkein, huimin huumin,silloin henki ijäiseenyhtyy alkuun alkaneen.

Taivas, meren rinnallaon vaan kupla hento,luonto, kansat, kaikki maaon kuin tähdenlento,meri isän kaiken on,siellä syli elon onsiellä voima, siellä mahti,meri kaiken salan vahti,meri tuttu pinnaltaan,sydän – suljettu on vaan.

Pintaa päivä rakastaakuutamokin salaa,ranta lainett’ rakastaa,meren myrskyyn palaasyksyn silmät suruiset,kevään rinnan toivehet,kesäilta hurmaantuimereen tyyneen, jossa uiväre pieni hiljainen,meren hymy herttainen.

Merta venho ailakoi,lempii lokki rento,meren syömmeen kaipoaatalven tähtilento,pohjan tuuli, kylmä täämeren luona lämpeää,kesätuuli hiljalleenkaihon sytti povelleen,meri mykkä, mykkä on,kaiken alku armoton.

Merta, merta rakastan,mahtavuutta sen,illan tullen unhotunrauhaan rantojen,kun sen povi myrskyy, soi,silloin silmän’ salamoi,kun sen väreen vienon nään,päivä punaa poskipään,merta, merta rakastan,meren lapseks’ lankean.

Merta tunne järki ei,aatos sitä aprikoi,suurta meren sielu soi,uhmaa sekä unelmoi,väsy ei se, aina vaanon se ehyt voimassaan,haavoittaa ei sitä voi,samaa eilen, tänään soi,se on yllä kaiken sen,mitä tuntee ihminen.

Iskee siihen salama,meri hymyää,talvi punoo kahleitaan,heikoks’ herkeää,meri nauraa nauruaan,se on ehyt voimassaan,luottaa itsehensä vaan,kaikki kantaa helmassaan,pinnan näät, povi senpeittyy hämyyn ijäisen.

Merta, merta rakastan,kirkkautta sen,maani meren tyttäreks’aina aattelen,kansa kallis Suomenmaanmerenmahdin sielussaankantaa tiedotonna nyt,mutta kerran, jos ei nyt,syttyy, syttyy mahti tää,silloin Suomi heräjää.

Kirkkauden merestäkansa tääotti, katsehet sen vakavatmerta häämöttää,aallonaatos povessaan:eespäin, eespäin aina vaan!Tyyneys myös kansan täänmerenlahjaks’ merkitään,merta, merta oomme mekerran voimaks’ vartumme.

Kunhan kerranmeren laillakäymme kuohuinnäillä mailla,rikkaruohot rannoiltammeajaa aallot intojemme,silloin puhtaaks’ nostetaanSuomen viiri vieraistaan,silloin Suomeks’ sulostuumaamme, päivä kirkastuu.

Merta lemmi rintani,ime usko sen,että uskon itsehein’vaaraa uhmaten,pisaraksi puhtaaks’ vaanSuomenmereen valtavaan,kuohumaan sen laineen lailla,että kaikuis’ näillä maillatulisoitto suuri, syvä:Suomalaisena on olla hyvä –!